Räisänen pitää nykyään itseään ensisijaisesti käsityöläisenä ja työskentelee sen mukaisesti. Hänelle maalaukset ovat mitä
suurimmassa määrin materiaalisia objekteja, joiden valmistaminen on tutustumista erilaisiin materiaaleihin. Teosten raaka-aineet
ohjaavat vahvasti hänen työskentelyään, joka perustuu yrityksen ja erehdyksen logiikkaan. Taiteilija on jo pitkään
lähestynyt maalauspohjiaan useasta suunnasta, joten Räisäsen kankaat kieppuvat usein ympäriinsä ja lopulta valmis maalaus
asettuu johonkin asentoon. Käsityöläisyys-luonnehdinta on helppo nähdä vastalauseena sille ajattelutavalle, joka korostaa taiteen
ja ei-taiteen välistä rajaa. Näin Räisänen lähenee varhaisempaa aikaan, jossa taito ja taide eivät olleet eriytyneet omiksi sfääreikseen.
Taiteilija kommentoi itse asiaa seuraavasti: "Kaikki harrastukset liittyvät toisiinsa ja maalaamiseen. Minulle maalaamisessa on tosi
paljon samaa kuin ruuan laitossa ja levyjen miksaamisessa. Ja pidän myös maalauksen hiekkalaatikkoefektistä. Koulussa pidin
paljon kemiasta ja historiasta. Nämä elementit tulevat esiin koko ajan kun maalaan. Kemia materiaaleissa ja historia (ja myös
urheilu) aiheissa." Edellinen liittää Janne Räisäsen mielenkiintoisesti siihen historialliseen jatkumoon, joka alkoi jo
renessanssin aikakautena. Esimerkiksi taidehistorioitsija Moshe Barasch huomauttaa siitä, miten kyseisenä aikakautena
mekaaniset taidot ja taiteelliset taidot alkoivat eriytyä toisistaan. Tällöin taidemaalarista tuli runoilijan tai tiedemiehen kaltainen
uutta luova yksilö. Räisänen keinuttaa korkean ja ylevän taiteen venettä tietysti myös jälkimodernina taiteilijana, joka on tosin
viime aikoina ollut kiinnostunut modernismista.
Modernismin houkutus on Räisäselle ehkä osoitus hänen avomielisyydestään taiteen suhteen. Samaa avoimuutta kuvastaa se, miten
hän on uransa alkuvaiheista saakka korostanut enemmän taiteensa juuria musiikissa ja muissa kulttuureissa kuin
tiukkapipoisessa kuvataidekontekstissa. Räisäselle esimerkiksi tennistossut ovat äärimmäisen vakava asia ja hänen nykyinen
suosikkikauppansa on Adidas Superstore Berliinissä. Kyseinen kaupunki kuuluu muutenkin hänen suosikkeihinsa ja sen
vilkkaus inspiroi häntä. Kansainvälisyys on taiteilijalle muutenkin tärkeää ja omasta suomalaisuudestaan Räisänen on sanonut
seuraavaa: "En ole ikinä pitänyt suomalaisesta musiikista, en ole tutustunut suomalaiseen kirjallisuuteen. En tiedä olenko siitä
ylpeä vai en. En ylipäätään pidä ajatuksesta 'suomalaisuudesta'. Monesti tuntuu, että olen väärässä paikassa."
Kohtuuttomuus on Räisäsen strategioista hykerryttävin. Kohtuullisuuden, harkinnan ja "hyvän" maun horjuttaminen on taiteilijalle
moraalinen hyve. Räisäsen suvaitsevaisuus erilaisia tekemisen tapoja ja tyylejä kohtaan tuo mieleen Sigmund Freudin, joka on
korkeassa maineessa varhaistuotantonsa sisäisten ristiriitojen sietäjänä. Räisänen kirjoittaa itse seuraavaa: " Yksi tärkeä asia
on myös suvaitsevaisuus muita ihmisiä sekä omaa maalausta kohtaan. Se antaa itselle vapaat kädet käsitellä mitä asioita vain.
Itseään voi ruoskia vaikka huumorilla. Ei saa ottaa itseään myöskään liian vakavasti." Öljyn ja Fairy-astiapesuaineen yhdistelmä
oli Dump Site of the Dawnin (2006) lähtökohta. Pensseleiden puhdistamisesta liikkeelle lähtenyt yhdistelmä toi mukanaan
kiinnostavan läpikuultavuus-efektin, jota taiteilija todentaa ennakkoluulottomuuttaan. Maalaus on itsessään sangen
yksinkertainen, sillä se muodostuu toistuvista pyörteistä, jotka muodostavat mustien lumipallojen keon.
Janne Räisäsen teosnimistä voisi kirjoittaa pitkään, sillä ne muodostavat oman taiteellisen ulottuvuutensa, joka paljastaa taiteilijan
rakkauden kielipelejä ja sanaleikkejä kohtaan. Vai mitä pidätte teoksista nimeltä Nunnaluostarin tuulilasi (2007), Itching &
Bitching (2007)ja Cherry Pachaboys (2007) - vain muutamia viimeaikaisia mainitakseni? Räisänen antaa nimillä johtolankoja
maalauksiensa katsojille, mutta teosnimet toimivat myös omana kirjallisena lajinaan, jolloin taiteilija tekee pesäeroa
modernistiseen maalauksien nimettömyyteen. Lisäksi nimien huumori valaisee entisestään sitä visuaalista huumoria, joka
ilmenee Räisäsen teoksissa tavan takaa. Räisäsen huumori on usein mustaa ja ilkikurista, eikä hän kaihda myöskään seksiä
teostensa aiheena. 1990-lvun loppupuolella toistuva sivuteema hänen teoksissaan oli valtava-kiveksinen tikku-ukko, joka löytyi
monista maalauksista yksityiskohtana. Kyseessä ei ollut maalarin alter ego, vaan pikemmin jotakin mikä muistuttaa tv-sarjojen
vakiohahmoja, joita kohtaamme jokaisessa osassa ja joiden elämä on meille tärkeää ja merkityksellistä.
Vuonna 2002 Räisänen aloitti työskentelyn paperille, mikä yhdessä tekstiosuuksien kanssa vapautti hänen työskentelyään. Mitä
Räisäsen teoksissa on aiheena? Musiikki, elokuvat, muut taiteilijat, Kolmas valtakunta, jalkapallo. Fanittaako Räisänen sitten
näitä asioita? Ei kaikkia, mutta osaa kyllä. Hän on kelpo fani siinä suhteessa, että hän ilmoittaa vapautuneesti ja avoimesti sen
keitä hän ihailee tai arvostaa. Hän on myös harvoja tuntemiani taiteilijoita, jotka pystyvät arvioimaan objektiivisesti muiden
töitä ja arvostamaan hyvinkin erilaisia tekemisen tapoja kuin omaansa. Tästä johtuen hän on pidetty opettaja, joka on
kiinnostunut auttamaan taideopiskelijoita löytämään oman tyylinsä tyrkyttämättä omaansa. Räisäsen kyky ymmärtää monenlais
tyylejä näkyy myös siinä, miten hänen omat teoksensa vaihtelevat hyvin barokkisista melkeinpä monokromaattisiin. Lisäksi
aiheet vaihtelevat melkoisesti. Välillä taiteilija on maalannut kuuluisia jalkapalloilijoita, jokin aika sitten syntyi erilaisia natseja
esittäviä maalauksia ja syksyllä 2007 Räisänen on tehnyt sarjan kynttilöitä esittäviä teoksia.
Oma lukunsa ovat Räisäsen taidehistoriaan ja nykytaiteeseen liittyvät maalaukset. Gangbang mit Wolfgang viittaa tietysti
saksalaiseen taiteiljaan Wolfgang Tillmannsiin alastomine miehineen, ja eräässä maalauksessa lukee half ronson, joka viittaa
ruotsalaiseen taiteilijaan Rolf Hansoniin. Minulla on ollut kunnia katsoa vierestä, kun Janne on aloittanut roomalaisessa
museossa piirtämään renessanssi-veistosta. Tulos oli samanaikaisesti täyttä Räisästä renessanssikuva-aiheessa. Freestyle-
linja on toiminut taiteilijan tekemisessä. Räisäsen käsityöläisyys näkyy jo teosnimissäkin, esimerkiksi Side Effects of Acrylic,
Marker and oil on canvas (2006) on tutkielma akryylistä, öljymaalista ja tussista kankaalla. Taiteilija on halunnut pohtia näiden
materiaalien kohtaamista ja sitä mitä tässä prosessissa on syntynyt. Räisäsen käsityöläisyydessä on jotakin samaa kuin
suomalaisen kuvanveistäjän Kain Tapperin (1930-2004), joka otti palan puuta ja alkoi raapia sitä, ja sai aikaan erittäin kiehtovia
vaikutelmia. Räisänen ottaa maalauspohjan ja aloittaa sen manipuloinnin samanlaisella innolla ja intohimolla kuin
kuvanveistäjä-kollegansa. Ainakin molemmat herrat ovat sen verran charmikkaita, että vaikkei tietäisi kuka henkilö on, tietää että
kyseessä on Joku.
Janne Räisäsen maalaukset muodostavat joukon monipuolisia fantasioita, jotka muuttuvat materiaalisuudessaan kouriintuntuviksi.
Räisäsen tuotanto on monipuolisuudessaan huisi, sillä hän on tehnyt myös kolmiulotteisia veistoksia ja välillä myös
maalauksissa on ollut reliefimäisiä osia. Lisäksi tulevat performanssit ja Räisäsen syystä kuuluisat ripustukset. Räisänen on
monien taiteilijoiden luottoripustaja, sillä hänen ripustussilmänsä on legendaarinen. Räisänen pystyy katsomaan teoksia niin
objektiivisesti, että ripustettavat teokset tuntuvat syntyvän uudestaan. Räisänen on taas tehnyt taikojaan ja tuonut ripustettujen
teoksien merkityksiä näkyviin.
Taiteilija summaa itsensä seuraavasti: " tykkään tosi paljon kaikesta pinnallisesta. Niihin uppoutumalla joutuu tosi syviin vesiin.
En osaa uida, mutta siellä saa uida rauhassa. Eikä huku." Hukkumattomuus on selviö, sillä lahjakkuus kannattelee taiteilijaa kuin
korkkia.
Juha-Heikki Tihinen
© 2010 Janne Räisänen